Karhujen maassa omaa voimaa etsimässä

Olen keskellä kauneinta suomaisemaa paikassa, jossa olen käynyt monet kerrat juuri tähän aikaan vuodesta kun Suopursujen eteeriset tuoksut täyttävät ilman, tupasvillat heiluvat hennossa tuulessa ja raatteen näyttävät kukinnot pilkistelevät sammaleen seasta. Siinä se on arvoituksellinen kukka, joka ei kerro mielellään itsestään. Se häikäisee koreudellaan, mutta sen sisin on jossain kaukana. Samaistun raatteeseen. Minunkin on ollut vaikeaa löytää paikkaa maailmassa saati ilmaista syvimpiä tuntojani. On ollut helpompaa piiloutua korean kuoren alle tai niin olin kuvitellut. 

Istahdan määttäälle kaiken kauneuden keskelle.  Aurinko pilkahtelee pilvien raosta.  Tuuli on miltei kokonaan tyyntynyt. Hengitän syvään suopursujen tuoksuja ja annan sen viedä sydämeltäni kaiken painavan. Samaan aikaan kun yhteyteni kaikkeen ympärilläni vahvistuu, tunnen kuinka oloni kevenee kunnes viimeisetkin huolen muruset ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Suopursujen eheyttävä voima täyttää sydämen iloisella kepeydellä ja levollisuudella.  

Sitten jokin palauttaa mieleeni parin yön takaisen karhu-uneni. Tupasvillojen ja suopursujen maa on karhujenkin lempipaikkoja. Melkein saatan kuulla karhun tömistelevän jossain kauempana, mutta se on tietysti oma mielikuvituksen tuotosta, joka alkaa laukkaamaan. Unessa kohtasin karhun aivan samanlaisessa paikassa. Muistan kuinka unessa katselen karhun leikkiä etäältä puiden suojissa. En tiedä, onko karhu tietoinen olemassaolostani. Hämmästelen sitä kuinka ketterästi karhu liikkui pehmeällä sammaleella.  Sitten yhtäkkiä jokin saa sen pysähtymään niille sijoilleen. Näen sen nousevan takajaloilleen. Sieltä korkeuksista se katselee ympärilleen nuuhkien samalla ilmaa.

Ehkä se oli kuullut jotakin. Ehkä olin tullut nähdyksi ja siinä samassa karhu kääntyy minua kohti. Hetken aikaa katseemme kohtaavat oksien lomasta. Jähmetyn paikoilleni. Näen karhun lähestyvän, mutta en pysty liikkumaan minnekään kunnes se kaataa minut kumoon.  Kun toivun törmäyksestä tajuan, että karhu rohjottaa koko valtavalla ruhollaan päälläni. En pysty liikkumaan, mutta jollain ihmeellä saatoin hengittää. Kuuntelen väräjävää hengitystäni, koska en voi mitään muutakaan.  Hengitän syvään sisään ja ulos kunnes herään unesta.

Seuraavana päivänä kaksi sudenkorentoa lentelee patiomme yläpuolella. Miten ihmeessä ne olivat täällä kuivalla maalla? Olin tottunut näkemään niitä vain veden läheisyydessä. Muistan elävästi yhden ikimuistoisen kesäpäivän metsälammen rannalla. Olin ihastelemassa metsälammen rannalla sudenkorentojen taidokasta lentämistä lumpeiden yllä…

Sudenkorennot olivat aina ennen pelänneet minua, mutta jostain ihmeen syystä sinä päivänä ne tulivat ihan liki – ne lennähtivät kädelleni, repulle, olkapäälleni. Niitä oli kaikkialla! Siitä päivästä lähtien sudenkorento on ollut voimaeläimeni niinkuin uneni karhukin. Voiko olla enempää toistensa vastakohtia ja silti syvällä sisimmässään ne ovat hyvin samanlaisia. Ihan kuin saman asian kaksi puolta. Meissä kaikissa on sudenkorennon herkkyys  ja karhun rohkeus ja  voima yhtä aikaa läsnä ja silti juuri herkkyys jää usein voiman varjoon. Ilman herkkyyttä ja sudenkorennon kykyä elää hetkessä, jäämme oman voimamme alle.

Herkkyydessä piilee suuriin sisäinen voimavaramme. Ei villikukkakaan piilottele herkkyyttään. Jos se tekisi niin, se ei voisi koskaan avata kauniita kukkasiaan. Kesä on kauneimmillaan juuri tässä ja nyt. Toivotan sinulle kauneinta keskikesän juhlaa! 

Share on facebook
Share on twitter
Share on email
Share on pinterest
Share on whatsapp